Elokuu

Kaupungin pinnan alla kuohuu hiljainen jännite, halkeamista sisään valuva hallitsematon. Tahdon päästä lähemmäs tuota liminaalista tilaa, huokoista rajaa rakennetun ja villin välillä.

Vanhoissa tarinoissa kerrotaan, että vainajat lentävät keskuudessamme lintujen siivillä. Vanha maa pitää sisällään vanhoja sieluja.

Tämä on elävien ja kuolleiden kaupunki.

Syyskuu

Alan ruokkimaan paikallisia variksia. Meillä on yhteinen tapaamispaikkamme päivittäisen työmatkani varrella.

Topelius kirjoittaa kuuluisassa joululaulussaan, että lintujen ruokkiminen on yhteydenpitoa kuolleiden läheistemme kanssa.

Aluksi ne olivat varuillaan, mutta hitaasti luottamus välillämme kasvoi.

Lokakuu

Vietän lokakuun Kainuussa ikimetsän keskellä. Korpikuusten katveessa, kimaltelevien soiden syleilyssä, metsä peittelee minut hellästi sisäänsä. Palatessani takaisin kaupunkiin katson raitiovaunun ikkunasta ohi valuvaa asfalttimaisemaa ja mietin, onko minulla edes mitään oikeaa suhdetta tähän ympäristöön?

Kun varikset tervehtivät minua tutussa paikassa, sisälläni läikähtää.

Marraskuu

Eräänä sadepäivänä pyöräilin tapaamispaikkamme ohi pysähtymättä. Kun saavuin työhuoneelle, huomasin parven seuranneen perässäni. Varikset katsoivat minua odottaen, ja niiden käytöksestä liikuttuneena annoin niille kaikki laukussani olevat pähkinät.

Varikset ovat rajatilan asukkeja — vuorovaikutus niiden kanssa on vuorovaikutusta villiyden kanssa. Ne muistuttavat siitä, ettei kaupunki voi koskaan täysin irrottaa juuriaan elollisesta luonnosta.

Joulukuu

Huomaamattani olen ryhtynyt puhumaan variksista omistusmuodossa. Minun varikseni. Vaikka ne eivät ole minun variksiani. Ne kuuluvat vain itselleen.

Lähestyessäni rajaa tuntui entistä tärkeämmältä lähestyä rajan ehdoilla. Hirvittävintä mitä villiydelle voi tehdä, on kesyttää se.

Tule, varis, tai ole tulematta.

Tammikuu

Tammikuun kirpeä kylmyys laskeutuu kaupunkiin ja puree talvitakkini läpi. Kauppareissulla näen yksinäisen variksen, joka yrittää pysyä lämpimänä, höyhenet pörheinä kylmyyttä vastaan.

Minulla ei ole tarjota pähkinöitä. Kaupasta löydän vain manteleita, jotka ovat liian suuria sen suuhun. Varis hautaa ne epätoivoisena lumeen.

Rikon mantelit hampaillani pala palalta ja tunnen itseni lintuemoksi, joka ruokkii poikastaan.

Helmikuu

Lokit, nuo ydinkaupungin julmat jumalat, ovat palanneet etelästä. Niiden punaisiin silmiin katsoessani näen kaikuja menneestä, muistia edeltävästä ajasta. Kun katson tarkkaan, voin nähdä heijastuksen niistä muinaisista jättiläisistä, jotka tätä planeettaa kauan sitten asuttivat.

Yksi niistä sieppaa leivän kädestäni, kun juoksen nälkäisenä elokuviin.

Lokkien röyhkeys on halkeamissa kuohuvan villiyden röyhkeyttä, ja minä rakastan sitä.

Maaliskuu

Joinain päivinä olen odotellut tapaamispaikallamme ilman vastakaikua.

Joinain päivinä yksinäinen varis on katsellut minua oksalta, uskaltamatta tulla alas.

Minä yritän olla katsomatta niitä päin, sillä tiedän että se hirvittää niitä.

Joinain päivinä koko parvi on lepatellut ympärilläni innostuneena raakkuen, ja minä olen nauranut iloani ääneen.

Huhtikuu

Keskellä alkavaa kevättä talvi palaa varoittamatta, ja äkillinen lumimyrsky pyyhkäisee kaupungin yli. Työhuoneeni ulkopuolella kaksi varista pyörii hätääntyneinä myrskyn keskellä.

Olin jo lopettanut niiden ruokkimisen, sillä alkanut pesimäkausi vaatii hyönteisiä, ei siemeniä. Mutta pelkään, että tämä odottamaton talvi koituu niille kohtaloksi.

Tämä on esimakua tulevasta. Epätavallinen sää on jo osa todellisuuttamme.

Juoksen ulos pähkinäpussi mukanani ja raivaan lastauslaiturin kulman lumesta. Varikset kaartelevat yläpuolellani, kun kaadan pussin sisällön siihen.

Kun palaan myöhemmin, pähkinät ovat poissa. Niiden tilalla on kaksi pientä lasinsirua. Ovatko ne kenties lahjoja?

Toukokuu

Toukokuun lopussa vietän aikaa Joutsassa. Siellä lintujen disko hukuttaa iltaisin alleen kaikki muut ympäristön äänet. Tähyilen kiikareilla pihapuita, mutta ketään ei näy. Linnut ovat locus, paikan henki, joka tekee itsensä näkyväksi olemalla samalla näkymätön.

Vain lepakkolintu pääskynen liitelee räystäiden alla. Sen munista on maailma haravoiden luotu.

Ja järvellä kuikka tulee kohti, viestinviejä tämän- ja tuonpuoleisen välillä.

Kesäkuu

Hiljaisuus on laskeutunut kaupunkiin. Uutisista luen, että linnut ovat lakanneet laulamasta epätavallisen helteen vuoksi.

Kiehumisen aikakausi on alkanut.

Heinäkuu

Löydän rappusilta pienen sinertävän linnunmunan. Sen sisältä kuuluu hiljaista ääntä, kuin puhetta. Nostan hauraan olennon varovasti korvalleni.

“Tuntemamme maailman loppu ei ole kaiken loppu”, se kuiskaa.

Yksinäinen varis tarkkailee minua viereisen talon katolta.

Elokuu

Varisten pesimäkausi on lopuillaan. Jätän tapaamispaikallemme kasan pähkinöitä merkiksi siitä, että olen palannut.

Sanotaan, että ihminen ei voi nähdä luonnon ja kulttuurin rajaa, koska hän itse on se raja.

Jotta pääsisin lähemmäs tuota huokoista juovaa, minun on käännyttävä sisäänpäin ja kohdattava eläin itsessäni.

Tuttu varis laskeutuu viereiselle oksalle. Se sanoo, että polku rajalle on olemassa. Sovimme tapaavamme siellä myöhemmin, sitten kun aika on sopiva.

Syyskuu

Linnut lentävät syksyisin linnunrataa pitkin kohti kuolleitten valtakuntaa. Siellä ne talvehtivat ja palaavat jälleen keväällä.

Haudon huoneeni pesässä maahaamua, pientä sinertävää munaa. Se kuiskii minulle tarinoita menneestä ja tulevasta.

Eräänä päivänä minustakin tulee maata maan päälle.

Millainen on se maailma, johon palaan kummittelemaan?

Lokakuu

Nykyisin varisparvi seuraa minua koko matkan työhuoneelleni asti. Niiden siluetit piirtävät asfalttiin halkeamia, joista toinen maailma vuotaa sisään.

Huoneeni hiljaisessa hämärässä muna alkaa säröillä, ja sieltä kuoriutuu pieni olento. Keräämme yhdessä voimia. Opetamme toisiamme lentämään, teemme tuulen töitä.

Marraskuu

Talven uni on alkanut.

Minä ja olento kuljemme yhdessä polkua pitkin, me maa-ilmalaiset.

Siellä perillä tuttu lintu odottaa. Astumme maan murtumaan, jakoaikaan.

Täällä kierrämme vastapäivään. Täällä meillä kaikilla on monta nimeä.

Täällä tanssimme aaveiden kanssa kaduilla.

Täällä tanssimme.

Esseen bibliografia:

Topelius kirjoittaa kuuluisassa joululaulussaan, että lintujen ruokkiminen on yhteydenpitoa kuolleiden
läheistemme kanssa.
Viittaus lauluun Varpunen jouluaamuna. Topelius, Sakari. 1859: Sparven om julmorgonen.

Tämä on esimakua tulevasta.
Haasjoki, Pauliina. 2016: Planeetta. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.

Kiehumisen aikakausi on alkanut.
YK:n pääsihteeri Antonio Guterres YK:n lehdistötilaisuudessa 27.7.2023.

Tuntemamme maailman loppu ei ole kaiken loppu.
Käännetty tekstistä The Dark Mountain Manifesto. Kingsnorth, Paul & Hine, Dougald. 2009: Uncivilisation: The Dark Mountain Manifesto. Omakustanne.

Sanotaan, että ihminen ei voi nähdä luonnon ja kulttuurin rajaa, koska hän itse on se raja.
Mukailtu tekstistä Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Kaihovaara, Riikka. 2019: Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Atena Kustannus Oy, EU